Kaikki ajankohtaiset

Kuntarahoitus

|

Rami Erkkilä: Varhaisen välittämisen malli vaatii rohkeutta – myös ilmastotaistelussa

Työelämässä puhutaan usein varhaisen välittämisen mallista. Se on toimintatapa, jonka avulla pyritään tunnistamaan inhimilliset ongelmat mahdollisimman aikaisin ja estämään niiden kärjistyminen pitkäaikaisiksi sairauksiksi, työkyvyttömyydeksi ja ylipäätään inhimilliseksi kärsimykseksi. Kyse on nimensä mukaisesti välittämisestä, jota on parhaimmassa tapauksessa toteuttamassa koko yksilöä ympäröivä yhteisö.

Samaa analogiaa voidaan soveltaa myös koronapandemian tarkastelussa. Varhaisella välittämisellä ja oikein kohdistetuilla toimilla Suomi ja suomalaiset ovat onnistuneet verrattain hyvin välttämään viruksen aiheuttaman katastrofin niin yhteiskunnallisella kuin inhimilliselläkin tasolla. On ollut jopa hämmentävää huomata, miten yksittäiset ihmiset ovat luopuneet vapaaehtoisesti vapauksistaan ja oikeuksistaan yhteisen terveyden ja turvallisuuden puolesta.

Virus saadaan aikanaan hallintaan ja elämä palautuu taas uomiinsa. On kuitenkin monia asioita ja toimintatapoja, joita kulunut kevät on pakottanut tekemään toisin – tapoja, joiden oletettiin olevan mahdottomia tai hankalasti toteutettavia, mutta jotka osoittautuivatkin mahdollisiksi.

Valitettavasti eräs tekijä on kuitenkin edelleen uhkaavuudessaan muuttumaton. Toteutuessaan ilmastonmuutos tulee aiheuttamaan enemmän kärsimystä ja taloudellista vahinkoa kuin mikään ihmiskuntaa aiemmin kohdannut kriisi. Se ei pysähdy maanosien, valtioiden tai maakuntien rajoille, eikä siltä suojaa käsidesi tai kasvomaski.

Ilman välitöntä uhkaa asiat harvoin muuttuvat. Liian usein moni merkittävä muutos on edellyttänyt mustien joutsenten ilmaantumista pihoillemme. Liian usein pakko on rajannut päätösvaihtoehdot vertauskuvaan valinnasta ruton ja koleran välillä. Liian usein akuutti kriisi on kaventanut päätöksentekijöiden näkökentän kapeaksi putkeksi, jossa paras, mitä voidaan saada aikaan, on valita vähiten huono vaihtoehto.

Ilmastonmuutos on kiistaton uhka, ja samalla salakavala ja viheliäinen. Se on tappavaan virukseen verrattuna liian epämääräinen ollakseen välitön uhka olemassaololle, mutta itämisajaltaan liian pitkä vaikuttaakseen tarpeeksi tänään tehtäviin päätöksiin. Silti meidän tulisi kohdata se samalla tavalla kuin meneillään oleva pandemia; muuttaa toimintatapojamme, luopua totutusta ja löytää uutta. Osata säilyttää vanhasta se, mikä on kestävää ja elinkelpoista, mutta samalla omaksua uusia tapoja ja menetelmiä, joiden avulla sopeudumme paremmin ja turvallisemmin tuleviin muutoksiin.

Koronakriisin jälkeinen globaali elvytys tarjoaa ennennäkemättömät mahdollisuudet muuttaa kehityksen suuntaa. Mutta onko meillä uskallusta, kykyä ja halua luopua eilisen tavoista huomisen hyväksi? Ilmastonmuutoskriisissä meillä on keinot vielä pääosin omissa käsissä – tarvitaan vain varhaista välittämistä ja rohkeutta toimia.

Kirjoittaja on Kuntarahoituksen vihreästä rahoituksesta vastaava asiakkuuspäällikkö.