– Minulla nousee verenpaine.
Haastattelua on kulunut vasta muutama minuutti, kun Y-Säätiön toimitusjohtaja Juha Kaakinen turhautuu. Syy ovat paljon julkisuutta saaneet taloustieteelliset tutkimukset ja kannanotot, jotka käsittelevät kohtuuhintaista asuntotuotantoa. Esimerkiksi VATTin tutkijat ovat todenneet kohtuuhintaisen asuntotuotannon olevan asumistukea näkymättömämpi tulonsiirto, joka voi asettaa pienituloisimmat eriarvoiseen asemaan sen mukaan, kuka sattuu saamaan kohtuuhintaisen asunnon ja kuka ei.
Kaakinen ei sinänsä väitä, että taloustutkijat olisivat väärässä. Kyse on näkökulmasta ja siitä, mahtuuko siihen teorian lisäksi käytäntö.
– Jos asioita tarkastellaan puhtaasti ekonomistisen teorian pohjalta, eihän haarukkaan osu kaikkia asioita, joilla on merkitystä kokonaisuuden kannalta, Kaakinen sanoo.
Onko näin? Huomisen tekijät pyysi Kaakista, tulevaisuuden asumisen asiantuntijaa Kimmo Rönkää, Kuntarahoituksen osastonjohtajaa Sari Sistosta ja Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professoria ja ARAn johtokunnan varapuheenjohtajaa Mari Vaattovaaraa vastaamaan kohtuuhintaista asuntotuotantoa koskeviin väitteisiin.
1. Keskustelua asumisen tukemisesta vaikeuttaa se, että kohtuuhintaisen asuntotuotannon hintalappu on näkymätön. Markkinahintaa alhaisempi vuokratulo ei näy julkisen sektorin menona.
Vaattovaaran mielestä asia ei ole näin yksioikoinen. Asuntomarkkinoilla vaikuttaa monenlaisia tukia, esimerkiksi käynnistys- ja korjausavustuksia, hän sanoo.
– Minusta asumisen hintaa voisi pyrkiä avaamaan sekä sosiaalisen että kovan rahan asuntotuotannon osalta.
Y-Säätiön Kaakinen korostaa, että valtion takaus on ainoa ”tosiasiallinen” tuki kohtuuhintaisessa asuntotuotannossa. Hän muistuttaa asumistuen noin kahden miljardin euron vuosittaisista kustannuksista.
– Sosiaalisessa asuntotuotannossa päästään huomattavasti suurempaan ennakoitavuuteen sekä siinä, paljonko tuki valtion kannalta käytännössä kokonaisuudessaan on, että asukkaiden kannalta. Kaakinen uskoo, että jos kohtuuhintainen asuntotuotanto lopetettaisiin, asuntojen hinnat nousisivat suhteessa enemmän, mikä tarkoittaisi entisestään kasvavaa asumistukipottia.
– En näe mitään edes yhteiskuntataloudellista syytä siihen, että järjestelmäämme muutettaisiin vielä enemmän asumistukipainotteiseksi.
Myös Sistonen korostaa kokonaiskustannusten kehitystä.
– Kun vuokra on itsessään jo halvempi, se pienentää kokonaisasumistuen määrää, hän sanoo.
– Korkotaso on niin alhaisella tasolla, että korkotukikaan ei ole piilokustannus siellä, koska asiakas maksaa markkinakorkoa.
Röngän mielestä koko lähestymistapa on vanhentunut termejä myöten. Hän puhuisi mieluummin yhteiskunnallisesta kuin sosiaalisesta asuntotuotannosta ja elämisestä eikä asumisesta. Asuminen ei ole koskaan vain numeroita ja siihen liittyy myös arvoja, jotka ovat kaupunkitaloustieteen vastaisia, hän perustelee.
Rönkä ottaa esimerkiksi asunnon koon: jos kaupunkia rakennettaisiin ja siellä elettäisiin vain sen mukaan, mikä on taloudellisesti tehokkainta, ihmiset pystyisivät ehkä asumaan noin kahdeksan neliön ”kopeissa”.
– Mutta eihän meidän yhteiskuntamme toimi niin. Meillä on arvoja ja tavoitteita, joista yksi on se, että ihmiset voivat hyvin ja heillä on oikeus väljään asumiseen.
2. Asumistuki on kohtuuhintaista asuntotuotantoa reilumpi tukimuoto, koska kaikki saavat sitä selkeiden kriteerien mukaan tasapuolisesti.
Kuntarahoituksen Sistonen painottaa, että tulotaso on tärkeä kriteeri myös kohtuuhintaisissa asunnoissa. Hänestä on vain hyvä, että kohtuuhintaisten asuntojen myöntämisessä on mahdollista pureutua myös yksilön asunnon tarpeeseen ja sen kiireellisyyteen.
Helsingin yliopiston Vaattovaaran mielestä yhdenvertaisuus on niin ikään tärkeä näkökulma, mutta kun puhutaan asumisesta, hän ei usko, että tukien täydellinen tasajako johtaa yhdenvertaisuuteen.
– Ovatko ihmiset yhdenvertaisia, jos kaikki saavat satasen? Vai onko niin, että hyvinvointiyhteiskunnan pitää määrittää rajoja ja käyttää monenlaisia keinoja, ettei esimerkiksi asumisen osalta mikään väestöryhmä jää ulkopuolelle?
Y-Säätiön Kaakinen on samoilla linjoilla. Hänestä asumistuen ongelma on kasvottomuus: se ei tunnista ihmisiä ja näiden tilanteita yksilötasolla. Yksityinen vuokranantaja valitsee vuokralaisensa ensisijaisesti vuokralaisen maksukyvyn mukaan, ja esimerkiksi luottotietonsa menettäneen ja joidenkin maahanmuuttajaryhmien voi olla vaikea saada asunto vapailta markkinoilta.
– Kohtuuhintaisella asumisella on isoja sosiaalipoliittisia sekä hyvinvointiin ja terveyteen liittyviä vaikutuksia, minkä takia se on syytä pitää tietyllä tasolla.
Kaakinen nostaa esimerkiksi Irlannin, jossa katuasunnottomuus on lisääntynyt sen jälkeen, kun sosiaalinen asuntotuotanto on vähentynyt.
– Se on kauhean hieno teoria, mutta missään maassa markkinat eivät ole hoitaneet sitä, että vuokra-asuminen olisi markkinaehtoisesti kohtuuhintaista.
Kaakinen ja Rönkä korostavat kumpikin, että kysyntätuen ongelma on myös sen valuminen vuokriin ja asuntosijoittamiseen. Röngän mielestä kohtuuhintaisten asuntojen tuotannolla on lisäksi tärkeä tehtävä tehdä vuokra-asumisesta ylipäätään houkuttelevampaa.
Hän näkee asian näin: vuokra-asumisen kalleus kannustaa omistusasumiseen, joka taas sitoo ihmisten varallisuutta seiniin. Se sopii joillekin, mutta ei kaikille. Asunnossa kiinni olevat eurot ovat pois jostain muusta, ja esimerkiksi kynnys ryhtyä yrittäjäksi nousee.
– Edullinen vuokra-asuminen on loistava tapa saada Suomeen enemmän yrittäjiä, Rönkä sanoo.
– Toinen tekijä on liikkuvuus: jos on omistusasunto, kyllä se on aika vaivalloista lähteä muualle töihin.
3. Panostukset kohtuuhintaiseen asumiseen eivät ole ratkaisu siihen, että etenkin pääkaupunkiseudulla asuminen on kallista, koska kaavoitus rajoittaa rakentamista.
Vaattovaaran mielestä kohtuuhintainen asuntotuotanto ei ole ainoa ratkaisu, eikä sen pidäkään olla. Monimuotoisessa kaupungissa on hänestä hyvä olla paljon ja erilaisia asuntoja, myös arvokkaita ja yleviä.
Kaavoituksen ja sääntelyn oikeaa tasoa on Vaattovaaran mukaan syytä pohtia, mutta on myös muita pullonkauloja, kuten osaavien rakennustyöntekijöiden saatavuus ja asuntomarkkinoiden suurten toimijoiden ”harvainvalta”.
Kaakinen on täysin samaa mieltä siitä, että asuntoja on liian vähän.
– Mutta kohtuuhintaisen asumisen tarve ei pelkästään täyty sillä, että pelkästään tehdään lisää asuntoja, hän sanoo.
Se, että rakennetaan enemmän, ei siis Kaakisen mukaan ratkaise ongelmaa, jos ei pidetä huolta siitä, että rakennettavat uudet asunnot ovat kohtuuhintaisia.
Sistonen allekirjoittaa sen, että kunnilta ja kaupungeilta vaaditaan toimia kaavoituksen ja tonttien suhteen. Hän näkee, että asumisen tarpeita voitaisiin ennakoida paremmin pitkän tähtäimen suunnitelmilla, joissa otettaisiin laaja-alaisesti huomioon eri tekijät: väestöennusteet, työllisyystilanne, työvoiman saatavuusennusteet, kaavoittaminen ja niin edelleen.
– Ehdottomasti olen sitä mieltä, että suunnittelukauden pitäisi olla pidempi kuin vain hallituskausi.
Rönkä katsoo kaupunkiasumisen – tai siis kaupunkielämisen – kehitystä jälleen laajempana teemana kuin vain kustannuskysymyksenä. Hän puhuu korttelien ”palveloinnista” eli siitä, millaisia mahdollisuuksia valtion tukemaan asuntotuotantoon kätkeytyy erilaisten yhteiskäyttötilojen ja -palvelujen muodossa.
Kaupungin vuokrataloihin voitaisiin sijoittaa esimerkiksi kuntosalit, hän visioi.
– On yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, että ihmiset pitäisivät itsestään huolen. Kuntosalit voitaisiin palveloida niin, että myös korttelin omistusasumisasukkaat saisivat ne käyttöön.
4. Sosiaalisella asuntotuotannon yksi tavoite on ehkäistä segregaatiota, mutta tässä ei ole täysin onnistuttu.
Kaakinen korostaa, että segregaatio on Suomessa verrattain vähäistä. Hänen mielestään sen ehkäisemisessä tärkeintä on asuinalueiden moninaisuus.
– Jos tehdään vain bulkkituotantoon perustuva kerrostalolähiö ja sinne jokin kioski, eihän se ole miljöö, joka sosiaalisesti integroisi ihmisiä ja tarjoaisi mahdollisuuksia järkevään tekemiseen, mielekkääseen elämiseen ja kohtaamisiin, hän sanoo.
Sosiaalinen asuntotuotanto on kuitenkin Kaakisen mukaan ainoa toimiva keino edistää myös talokohtaista sekoittumista. Ja jos kohtuuhintainen asuntotuotanto ei ole vähentänyt segregaatiota riittävästi, tämä johtuu Kaakisen mukaan siitä, että kohtuuhintaista asuntotuotantoa ei ole ollut riittävästi. Tällä hetkellä MAL-sopimusten tavoitetaso ARA-tuotannolle on 20 prosenttia, mutta rajoitusten vapautuminen vähentää todellista osuutta.
– Minun on vaikea nähdä, että sijoittajavetoisen, voittoa tavoittelevan asuntotuotannon ja asuntosijoittamisen motiivina tai tavoitteena olisi mitenkään segregaation ehkäisy.
Kuntarahoituksen Sistonen korostaa kaavoituksen merkitystä, mutta kun puhutaan rakentamisesta, sosiaalinen asuntotuotanto on hänestäkin paras keino lisätä sekoittumista ja vähentää segregaatiota.
Rönkä kehuu Helsingin kaupungin asuntotuotannon rahoitus- ja hallintamuotojakaumaa, joka määrittää valtion tukemalle vuokra-asuntotuotannolle, niin sanotulle välimuodon asuntotuotannolle ja vapaarahoitteiselle, sääntelemättömälle asuntotuotannolle omat osuutensa.
Rönkä kutsuu tätä termillä ”Helsinki Mix” ja toivoo, että siitä luotaisiin kansainvälinen brändi, joka linkittäisi yhteiskunnallisen asumisen kestävän, tasa-arvoisen, toimivan ja hauskan kaupungin kehittämiseen.
Segregaation ehkäisemisen osalta hän palaa korttelien palvelointiin ja asumisen arvontuottoon, joka ei viittaa pelkästään euroihin.
– Pitää lähteä aina alueen omista resursseista. Raha ei ole kaikki, vaan jakamistaloudessa on myös esimerkiksi naapuriapua.
Vaattovaara taas näkee, että asuntopolitiikan mahdollisuudet vaikuttaa segregaatioon ovat kaiken kaikkiaan rajalliset. Hallintamuotojakaumasta ja monipuolisuustavoitteista huolimatta näyttää, että segregaatio lisääntyy.
– Pääsääntöisesti avaimet löytyvät yhteiskunnasta: koulutus- ja työllisyyspolitiikasta.
