Työllisyysaste mittaa, kuinka suuri osa työikäisistä eli 15–64-vuotiaista on töissä. Hyvinvoinnin rahoituspohjan kannalta oleellista kuitenkin on, miten työllisten suhde koko väestöön kehittyy. Mikäli väestön ikärakenteessa ei tapahtuisi merkittäviä muutoksia, työllisyysaste ja työllisten väestösuhde kulkisivat käsi kädessä. Suomessa väestön ikärakenne on kuitenkin voimakkaassa murroksessa. Jo viime vuosikymmenellä siirryimme vaiheeseen, jossa työikäisten määrä kääntyi laskuun, vaikka koko populaatio edelleen kasvaa. Erityisesti vanhusten suhteellinen osuus väestöstä nousee voimakkaasti.

Ikääntyminen on jo viimeisen kymmenen vuoden aikana näkynyt työllisyysasteen ja työllisten väestösuhteen eriytymisenä: työllisyysaste on noussut lähelle 1990-luvun lamaa edeltäneitä huipputasoja, mutta työllisten väestösuhde ei ole historiallisessa vertailussa mitenkään erityisen korkea. 15–74-vuotiaiden työllisten osuus koko väestöstä on tällä hetkellä alle 47 %, joka on edelleen noin prosenttiyksikön alempi kuin juuri ennen finanssikriisiä vuonna 2008.

Sama eriytyminen näkyy vielä voimakkaammin maakuntien tasolla. Vuosina 2011–2019 laskennallinen työllisyysaste nousi kaikissa maakunnissa varsin reippaasti, mutta samalla tarkastelujaksolla työllisten väestösuhde laski kahdeksassa maakunnassa ja nousi maltillisesti kymmenessä maakunnassa. Eräänlainen ääriesimerkki on Keski-Pohjanmaa, jossa työllisyysaste nousi 2011–2019 peräti 6,7 %, mutta samana ajanjaksona työllisten väestösuhde laski 1,3 %.

Työllisten väestösuhde vääjäämättä laskee, ellei työllisyysaste merkittävästi nouse

Jatkossa riittävän korkean työllisten väestösuhteen ylläpito vaikeutuu entisestään. 15–64-vuotiaiden laskennallisen työllisyysasteen (nyt 73,4 %) on jatkettava merkittävää nousuaan, mikäli työllisten väestösuhde aiotaan pitää edes kutakuinkin nykyisellä tasollaan. Tilannetta hieman helpottaa se, että aiempaa useampi yli 65-vuotias jatkaa työelämässä. 65–74-vuotiaiden työllisyysaste on 2000-luvulla noussut varsin mukavasti, ja on parin viime vuoden aikana asettunut noin 11 %:n tuntumaan. Suomessa 65–74-vuotiaita työllisiä on tällä hetkellä noin 75 000.

Tulevaisuuden haastavuutta kuvaa Tilastokeskuksen väestöennusteeseen perustuva laskelma, jonka mukaan työllisten väestösuhde laskee 2070 mennessä alle 42 %:iin, mikäli 15–­­64- ja 65–74-vuotiaiden työllisyysasteet pysyvät nykyisillä, historiallisesti katsottuna varsin korkeilla tasoillaan. Työllisyydessä on siis juostava hirvittävän paljon lujempaa, jotta pysyisimme edes paikallamme.

Oikeastaan nykyinen työllisten väestösuhde on matalahko siihen nähden, että vanhusten määrä kasvaa erittäin voimakkaasti ja hoivamenojen nousupaineet ovat kovat. Työllisten väestösuhde olisi hyvä nostaa ainakin edelliselle, vuoden 2008 huipputasolle noin 48 %:iin. Tämä tavoite toteutuu esimerkiksi niin, että 15–64-vuotiaiden työllisyysaste yltää vuoteen 2040 mennessä 78 %:iin ja 65–74-vuotiaista jatkaa työelämässä suunnilleen yhtä moni kuin nykyisin. Vuoteen 2070 mennessä 15–64-vuotiaiden työllisyysasteessa pitäisikin sitten päästä jo selvästi yli 80 %:n.

Onko työllisyyden jatkuva nousuvaade mahdoton tehtävä?

On aivan selvää, että työllisyysaste(id)en nousutarve on valtava haaste taloudelle ja koko yhteiskuntamallillemme. Pitkävaikutteisia uudistuksia tarvitaan monella rintamalla. Kirjoitin näistä uudistustarpeista laajemmin edellisessä työllisyysaiheisessa blogikirjoituksessani, joten en nyt mene niihin tarkemmin. Sen sijaan tarkastelen seuraavaksi lyhyesti, millaiset lähtökohdat ikärakenteen muutokset työikäisten ryhmän sisällä antavat tulevaisuuden työllisyystavoitteille.

Väestöennusteiden mukaan työikäisten (15–64-vuotiaat) kokonaismäärä jatkaa jo 2010-luvulla alkanutta laskuaan, ja lasku jyrkkenee 2040-luvulla suoranaiseksi luisuksi. Työikäisten väheneminen johtuu yhtäältä nuorten ja nuorten aikuisten (alle 35-vuotiaat) ja toisaalta seniorityöikäisten (55–64-vuotiaat) määrän supistumisesta. Myös 65­–74-vuotiaiden määrä laskee, kun suuret ikäluokat pikkuhiljaa poistuvat tästä ikäryhmästä. Aktiivi-ikäisissä on kuitenkin myös ikäryhmiä, joiden koko kasvaa vielä hyvän aikaa: 35–44-vuotiaiden määrä kasvaa seuraavan kymmenen vuoden aikana lähes neljällä prosentilla. 45–54-vuotiaiden määrä puolestaan laskee ensin muutaman vuoden, mutta kääntyy varsin reippaaseen nousuun vuonna 2024. Sitä seuraavan vajaan parinkymmenen vuoden aikana 45–54-vuotiaiden määrän odotetaan kasvavan peräti yli kymmenellä prosentilla.

Kaikeksi onneksi 35–54-vuotiaiden keskuudessa työllisyysaste on yleensä korkeimmillaan. 45­–54-vuotiaiden työllisyysaste on tällä hetkellä peräti 87,6 % ja 35–44-vuotiaillakin 86,0 %. Ne ovat huomattavasti korkeampi lukemia kuin nuorten aikuisten (25–34-vuotaat) ikäryhmässä (78,9 %), 15–24- (44 %) ja 55–64-vuotiaista (67,4 %) puhumattakaan.

Työikäisyyden sisällä tapahtuva eri ikäryhmien suhteellisten osuuksien muutos siis tukee kokonaistyöllisyyden kasvua, koska keski-ikäisissä väestöryhmissä (35–54-vuotiaat) työllisyysaste on tyypillisesti muita ikäryhmiä korkeampi. Viime vuosina nuorten aikuisten (25–34-vuotiaat) työllisyyskehitys on jossain määrin jäänyt keski-ikäisten ikäryhmien jalkoihin. Tähän on ehkä syytä alkaa kiinnittää enemmän huomiota, ettei työllistymisen mahdolliset ongelmat kroonistu ja seuraa iän karttuessa mukana vanhempiin ikäryhmiin.

Työllisyyskasvun kannalta erityisen tärkeäksi on usein mainittu, että 55–64-vuotiaiden työllisyysastetta saataisiin edelleen nostetuksi ja yli 65-vuotiata lykkäämään eläkkeelle jäämistä. Nämä ovat sinänsä kannatettavia pyrkimyksiä. On kuitenkin hyvä huomata, että 55–74-vuotiaiden absoluuttinen määrä laskee seuraavan 10–20 vuoden aikana varsin tuntuvasti, eikä näiden ikäryhmien korkeampi työllisyysaste voi yksin kokonaistyöllisyyden nousutarvetta ratkaista.

---

Timo Vesala
Kirjoittaja on Kuntarahoituksen pääekonomisti.

Lue muita Timon blogikirjoituksia:

• Koronaviruksen vaikutusmekanismit talouteen
• Näyttävä on vaikuttavan pahin vihollinen
• Työllisyysasteen kestävän nousun varmistaminen on Suomen elinehto
• Talouden vuosi 2020
• Syksyn toteutuneet talousluvut kuin nousukaudelta – valitettavasti odotusten synkkeneminen jatkuu
• Uusi väestöennuste on karu, mutta antaa aikaa reagoida
• Talouden epävarmuus suurta – taantuma ei silti väistämätön
• Miten heikko Saksan talouden tila todella on?
• Rahapolitiikan uusi kevennysaalto kertoo maailmantalouden poikkeuksellisen suurista riskeistä
• Kasvuennusteita reivataan – myös julkisen talouden näkymä muuttunut haastavammaksi
• Talouden kaksi käännekohtaa

Näyttävä on vaikuttavan pahin vihollinen! Ajatus syntyi, kun kuuntelin Osmo Soininvaaran haastattelua Ylen Ykkösaamussa (18.2.2020). Haastattelussa Soininvaara kyseenalaisti hallituksen niin sanotun ilmastorahaston mielekkyyden ja piti sitä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta pahimmillaan jopa haitallisena. Soininvaaran koko argumentointi on kuunneltavissa Ylen Areenassa tai luettavissa hänen blogistaan.

Soininvaara tunnistaa, taloustieteellisen tutkimuskirjallisuuden tapaan, perusongelmaksi sen, ettei fossiilitalous itse kärsi riittävästi tuottamistaan negatiivisista ulkoisvaikutuksista eli päästöistä. Siksi maailmanlaajuisen hintamekanismin luominen hiilelle – esimerkiksi päästökaupan laajentamisen tai globaalin hiiliveron avulla – pitäisi olla ensisijainen tavoite. Tällöin voitaisiin, ainakin periaatteellisesti, vaikuttaa kerralla kaikkien uusien investointien kannustimiin edistää hiilivapaata taloutta. Vastaavan vaikuttavuuden saavuttaminen yksittäisiä ilmastoystävällisiä hankkeita subventoimalla olisi paitsi äärettömän epävarmaa myös hirvittävän kallista. Siinä pelissä muutamalla sadalla miljoonalla eurolla ei olisi juuri merkitystä.

Miksi sitten aidosti vaikuttavia ja kustannustehokkaita ilmastotoimia on vaikea saada aikaiseksi, mutta monimutkaisia ja kalliita subventiomekanismeja kyllä kehitellään? Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehnin vastaus A-studiossa 18.2.2020 oli poliittinen realismi: maailmanlaajuinen hiilivero on vielä niin pitkässä kuusessa, että toistaiseksi on pakko tyytyä paikallisempiin ja mahdollisesti kalliimpiin toimiin. Soininvaara puolestaan itse arveli, että yksi syy on tukipolitiikan miellyttävyys. Poliitikoille on mukavampi jakaa rahaa yksittäisiin ilmastoinvestointeihin kuin rangaista koko fossiilitaloutta uusilla kustannuksilla.

Vaivatta tulee mieleen liuta muitakin esimerkkejä, joissa kestävä ongelmanratkaisu jää näyttävän mutta tehottoman ratkaisumallin jalkoihin. Ajatellaanpa vaikka työllisyyskasvua edistäviä politiikkatoimia. Työttömien palvelujen ja palkkatuen lisääminen voivat sinänsä olla hyviä ja tarpeellisia keinoja. Näyttäviäkin ne ovat ja tuntuvat hyviltä, mutta pitkän aikavälin vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden kannalta ne eivät ehkä ole aivan kärkipään reformeja. Muun muassa palkkatuen työllisyysvaikutusten haasteista löytyy hyvä Palkansaajien tutkimuslaitoksen kiteytys.

Pitkäjänteisen työllisyyskasvun kannalta tärkeintä olisi päästä käsiksi työmarkkinoiden rakenteisiin, kohtaanto-ongelmien juurisyihin ja työnteon kannustimiin. Niihin puuttuminen on kuitenkin vaikeaa ja epämiellyttävää. Työmarkkinauudistuksissa ajaudutaan helposti törmäyskurssille työmarkkinajärjestöjen kanssa ja kannustimista taas on todella vaikea edes keskustella ilman, että keskustelun virittäjää syytetään vähempiosaisten syyllistämisestä.

Näyttävän niskalenkki vaikuttavasta taitaa vaivata monia kuntatalouden ongelmien ratkaisumallejakin.  Osassa kunnista koetaan houkutusta panostaa erilaisiin vetovoimatekijöihin siinä toivossa, että ikääntymisen ja kaupungistumisen megatrendit voitaisiin ainakin paikallisesti kääntää toiseen suuntaan. Yhtäällä investoidaan hienoihin kouluihin ja urheiluhalleihin, toisaalla luvataan lapsibonuksia tai jaetaan lukiolaisille ilmaisia läppäreitä. Toimenpiteet ovat näyttäviä, mutta niiden vaikuttavuus on hyvinkin epävarmaa, varsinkin jos (ja kun) naapurikunnat päätyvät tekemään suunnilleen vastaavia vetovoimainvestointeja.

Lopputuloksena voi hyvinkin olla, että megatrendit eivät käänny eivätkä investoinnit maksa itseään takaisin. Vaikuttavinta voisi monessa tapauksessa olla kuntarakenteet ylittävä yhteistyö, vaikka se vähän kipuilua aiheuttaisikin. Katsottaisiin porukalla, miten palvelujen kohtuullinen saavutettavuus voidaan kustannustehokkaasti turvata siinäkin tapauksessa, että väestöennusteiden synkempi laita toteutuu.

Timo Vesala
Kirjoittaja on Kuntarahoituksen pääekonomisti.

Tutustu Vesalan aiempiin blogikirjoituksiin:

• Työllisyysasteen kestävän nousun varmistaminen on Suomen elinehto
• Talouden vuosi 2020
• Syksyn toteutuneet talousluvut kuin nousukaudelta – valitettavasti odotusten synkkeneminen jatkuu
• Uusi väestöennuste on karu, mutta antaa aikaa reagoida
• Talouden epävarmuus suurta – taantuma ei silti väistämätön
• Miten heikko Saksan talouden tila todella on?
• Rahapolitiikan uusi kevennysaalto kertoo maailmantalouden poikkeuksellisen suurista riskeistä
• Kasvuennusteita reivataan – myös julkisen talouden näkymä muuttunut haastavammaksi
• Talouden kaksi käännekohtaa

On oikeastaan vähän hassua, että hallituksen onnistumista mitataan näin voimakkaasti yhden numeron kautta. Muutaman vuoden sihdillä nimittäin suhdannevaihtelu ja työmarkkinakierrokset luultavasti vaikuttavat työllisyyskasvuun paljon enemmän kuin hallituksen politiikkatoimet. Toisaalta konkreettinen tavoite sparraa ja tuo kaivattua ryhtiä poliittiseen päätöksentekoon: ilman kuukausittaista työllisyysasteen desimaaliseurantaa ei ehkä olisi riittävää painetta työllisyystoimien aikaansaamiseksi.

Todellisuudessa 75 prosentin työllisyysasteeseen pääseminen tismalleen vuoteen 2023 mennessä ei ole mikään ratkaiseva kohtalonkysymys. Paljon tärkeämpää on pyrkiä varmistamaan työllisyysasteen kestävä nousu pitkävaikutteisilla toimilla. Tarve saada työllisyysaste nousemaan nimittäin liittyy ennen kaikkea talouden pitkän aikavälin haasteisiin. Väestö ikääntyy ja työikäisten suhteellinen osuus laskee, mihin oikeastaan koko kestävyysvajekin kulminoituu. Suppenevasta työikäisten joukosta entistä useamman tulisi olla töissä, jotta hyvinvointipalvelujen ja eläkkeiden rahoituskuorma ei kävisi yhtä työllistä kohden liian raskaaksi.

Tulevina vuosikymmeninä työllisyydessä onkin juostava paljon kovempaa, jotta pysyisimme edes paikallamme. Pelkästään taloudellisen huoltosuhteen (ei-työllisten määrä sataa työllistä kohden) vakiinnuttaminen nykytasolleen edellyttää työllisyysasteen oleellista nousua – vuosisadan jälkipuoliskolla pitäisi päästä selvästi yli 80 prosentin. Vanhushuoltosuhteen tuntuva nousu tosin kasvattaa ikäsidonnaisia menoja niin paljon, että nykyisenkaltaisten palvelujen turvaamiseksi todennäköisesti tarvittaisiin vielä tätäkin voimakkaampaa työllisyyskasvua.

Rakenteellisen työttömyyden alentaminen vaatii kohtaanto-ongelmien ratkaisua

Työllisyysasteen kestävään nousuun ei ole olemassa yhtä viisasten kiveä, vaan tarvitaan runsaasti erilaisia uudistuksia monella rintamalla. Viime vuosikymmeninä työmarkkinoidemme niin kutsutut kohtaanto-ongelmat ovat selvästi pahentuneet: meillä on samanaikaisesti työvoimapulaa ja eurooppalaisittain verrattain korkea työttömyys.

Kohtaanto-ongelmat liittyvät ainakin osaamiseen, alueelliseen liikkuvuuteen ja kannustimiin.

Osaaminen

Pitkällä aikavälillä osaamiseen panostaminen on kaikkein tärkeintä paitsi työllisyysasteen myös tuottavuuskehityksen kannalta. Korkeakoulujen perusrahoitusta onkin jo päätetty vahvistaa, ja myös ammatilliseen koulutukseen panostetaan. Lisätoimia kuitenkin tarvitaan, jotta saamme suomalaisten keskimääräisen koulutustason nousemaan takaisin OECD-maiden kärkikastiin. Myös oppisopimusjärjestelmän ja muuntokoulutuspolkujen kehittämisessä olisi tärkeää edetä.  

Osaamisen vahvistamiseen voidaan laskea myös syrjäytymisen ehkäisy, jota oppivelvollisuuden pidentämisellä tavoitellaan, sekä esimerkiksi nuorten mielenterveyspalveluihin panostaminen. Meillä ei ole varaa menettää tuhansia nuoria aikuisia eläkkeelle –  ja tuskinpa eläköityminen mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien tilannetta pitkässä juoksussa edes auttaa. On huolehdittava, että oppimispolkujen päät pysyvät eri elämäntilanteissa auki.

Liikkuvuus

Työvoiman liikkuvuutta voidaan edesauttaa muun muassa varmistamalla asuntotarjonnan riittävä kasvu voimakkaimmin kasvavilla kaupunkiseuduilla. Liikenneinfran perusparannukset ja kehittäminen voivat myös tukea liikkuvuutta.

Kannustimet

Työn tekemisen kannustimista ja tuloloukkujen purkamisesta puhutaan paljon, mutta konkreettisia uudistuksia on erittäin vaikea toteuttaa. Kannustimissa on yksinkertaisuudessaan kyse siitä, että työn tuottaman hyvinvoinnin pitäisi olla riittävästi suurempi kuin hyvinvointi, jota työttömänä tai työvoiman ulkopuolella on mahdollista ylläpitää. Palkkatason tulee pitkällä aikavälillä perustua työn tuottavuuteen, joten hyvinvointieroa työllisten hyväksi ei voida palkkoja keinotekoisesti nostamalla kestävästi kasvattaa. Työttömyysturvan ja muiden sosiaalietuuksien leikkaaminen kyllä lisäisi työllisen ja työttömän hyvinvointieroa, mutta yhteiskunnan vähempiosaisten toimeentulon heikentäminen on eettisesti hankalaa.

Tuloloukut syntyvät yleensä siitä, että työtulojen kasvaessa erilaiset sosiaalietuudet vähenevät varsin nopeasti. Tämän ”työllistymisveron” vuoksi käteen jäävät nettotulot saattavat työllistymisen myötä kasvaa vain hyvin vähän. Mikäli sosiaalietuja ei haluta leikata, ainoa keino lievittää työllistyvän tuloloukkua on ”verottaa” etuudet loivemmin pois työtulojen kasvaessa. Sosiaalietuuksien ulottaminen aiempaa korkeammille työtuloille tulisi kuitenkin yhteiskunnalle hyvin kalliiksi, eikä Suomella näillä näkymin ole siihen varaa.

Kauan kaivattu sosiaaliturvan kokonaisuudistus on erittäin vaikea toteuttaa, koska siihen kohdistuu niin monenlaisia odotuksia. Niistä kolme keskeisintä ovat:

1. Uudistus ei saa heikentää perusturvan tasoa,
2. Sen pitää lisätä työn vastaanottamisen kannustimia,
3. Se ei saa lisätä julkisen talouden alijäämää.

Kyseessä on trilemma: kolmesta tavoitteesta on samanaikaisesti mahdollista toteuttaa korkeintaan kaksi. 

Maahanmuutto on osa ratkaisua – kotoutuksessa on pystyttävä parempaan

Vaikka edellä kuvatuissa uudistuksissa onnistuttaisiinkin odotettua paremmin, yli 80 prosentin työllisyysasteeseen yltäminen on silti erittäin kova tavoite. Moisiin lukemiin ei ylipäätään ole kovinkaan monessa maassa päästy. OECD:n mukaan haamurajan ylittävät tällä hetkellä ainoastaan Islanti ja Sveitsi. Lienee realismia tunnustaa, että työllisyysasteen nostaminen pysyvästi yli 80 prosenttiin tuskin omin voimin onnistuu. Tarvitsemme kipeästi myös työikäisten maahanmuuttoa.

Näine tarpeinemme emme suinkaan ole yksin. Demografinen vastatuuli pyyhkäisee tulevina vuosikymmeninä lähes kaikkien kehittyneiden maiden yli, ja kansainvälinen kilpailu osaavasta työvoimasta kiristyy. Toki Suomella on tarjota liuta positiivisia kilpailutekijöitä, kuten turvallisuus, puhtaus ja toimivat yhteiskunnan palvelut, mutta takamatkaa luovia tekijöitäkin on paljon. Olemme pieni, suhteellisen syrjäinen markkina-alue, joka ei koulutetun ihmisen näkökulmasta varmaankaan koskaan voi tarjota yhtä laajalla skaalalla uramahdollisuuksia kuin esimerkiksi Keski-Euroopan työmarkkinat. Muuttokynnystä nostaa myös omintakeinen ja vaikeasti opittavissa oleva kieli.

Siksi tarvitsemme maahanmuuttostrategian eli vision konkreettisista toimenpiteistä ulkomaisten osaajien houkuttelemiseksi. Tarvitsemme myös maassapitostrategian, jolla pyrimme edesauttamaan sekä kotimaisen että ulkomaisen työvoiman pysymistä Suomessa.

Lisäksi meidän on opittava pelaamaan jo jaetuilla korteilla paljon paremmin. Maassa asuvissa ulkomaan kansalaisissa lasten, opiskelijoiden ja työllisten osuus on yhtä suuri (66 %) kuin Suomen kansalaisissakin, mutta työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien osuus on merkittävästi suurempi. Sen sijaan eläkeläisten osuus on merkittävästi pienempi. Suomessa jo olevissa ulkomaalaisissa on huomattava työvoimapotentiaali, kunhan kotouttamisessa ja työmarkkinoille integroinnissa onnistutaan nykyistä paremmin.

Timo Vesala
Kirjoittaja on Kuntarahoituksen pääekonomisti.

Tutustu Timon aiempiin blogikirjoituksiin:

• Talouden vuosi 2020
• Syksyn toteutuneet talousluvut kuin nousukaudelta – valitettavasti odotusten synkkeneminen jatkuu
• Uusi väestöennuste on karu, mutta antaa aikaa reagoida
• Talouden epävarmuus suurta – taantuma ei silti väistämätön
• Miten heikko Saksan talouden tila todella on?
• Rahapolitiikan uusi kevennysaalto kertoo maailmantalouden poikkeuksellisen suurista riskeistä
• Kasvuennusteita reivataan – myös julkisen talouden näkymä muuttunut haastavammaksi
• Talouden kaksi käännekohtaa