Kuvassa on tuttu Suomen kartta, mutta maa on jakautunut kahtia. Pähkinäsaaren rauhan rajaa muistuttava jakaja kulkee viistosti luoteesta kaakkoon niin, että Länsi- ja Etelä-Suomi erottuvat Itä- ja Pohjois-Suomesta. Lännessä ja etelässä näkyy ihmisiä viljelemässä maata, idässä ja pohjoisessa metsästetään ja keräillään.
Aluetutkija Timo Aro on Suomen aluerakennetta konkretisoivien karttojen suurkuluttaja, mutta kyseinen Mikko Väyrysen kuva on hänen suosikkinsa. Kuva on ilmestynyt alun perin Tiede-lehdessä jutussa, jossa käsiteltiin itä- ja länsisuomalaisten eroja ja näiden erojen historiaa. Siis sitä, miksi länsisuomalaiset ovat keskimäärin terveempiä ja varakkaampia kuin itäsuomalaiset.
Aro tykkää käyttää kuvaa esityksissään, jotta yleisö ymmärtäisi, miten pitkä historia alueiden eriytymisellä on.
– Erot eivät ole sattumalta muodostuneet sellaisiksi kuin ovat, hän sanoo.
– Sieltä löytyy aika paljon informaatiota siitä, mitä on tapahtunut jo paljon aikaisemmin ja mikä vaikuttaa edelleen meidän ympäristöömme.
Monet kaupungistumiset
Jos Suomen alueellisten erojen historia onkin pitkä, huomattavaa on, että erot ovat kasvussa.
Rauma–Imatra-linjan eteläpuolella asuu nykyään noin puolet suomalaisista, Kokkola–Joensuu-linjan eteläpuolella 85 prosenttia. Vuosina 1990–2016 maaseutualueiden väestö väheni 12,7 prosenttia samaan aikaan kun kaupunkialueiden väestö kasvoi 23,7 prosenttia. Kaupunkien kasvutahti kiihtyy: vuosina 2010–2016 kaupunkialueiden väestönlisäys oli jo 85,5 henkilöä joka päivä.
Aron mielestä kaupungistumisesta on alettu puhua Suomessa verrattain myöhään, ja nykyäänkin keskustelu typistyy usein kaupunkien ja maaseudun vastakkainasetteluksi. Hän näkee asian näin: poliittinen puoluejärjestelmä on kannustanut painottamaan kaupungistumisen sijaan koko maan kehittämisestä ja asuttuna pitämisestä, vaikka taustalla kehitys on jo pitkään kulkenut eri suuntaan. Kun kaupungistumista, sen merkitystä ja seurauksia ei ole politiikkatasolla purettu auki, eriytymiskehitys on saanut rauhassa kiihtyä.
– Kasvavia kaupunkeja on entistä vähemmän. Sinne minne kasvu on kohdistunut, kasvu on ollut entistä suurempaa, Aro sanoo.
Nyt polarisaatio on Aron mukaan edennyt pisteeseen, jossa kaupunkipolitiikan patoutunutta tarvetta ei voi enää ohittaa. Vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, sillä keskittymis- ja harvenemiskehitystä tapahtuu myös alueiden sisällä. Maakuntien keskuskaupungit vahvistuvat ja seutukaupunkien asema heikkenee. Aro puhuisikin mieluummin monikossa kaupungistumisista.
– Väestö hakeutuu jokaisen kunnan tai alueen kohdalla lähemmäksi keskustaa. Keskustat tiivistyvät, sinne tulee uutta asuntotuotantoa ja sinne siirtyy palveluita ja osaamista, hän sanoo. – Sama kehitys on käynnissä ihan pienissä 2 000 asukkaan kunnissa kuin isoissa kaupungeissa.
Keskiössä palvelurakenne ja liikenneyhteydet
Aro korostaa, että kaupungistuminen ei ole vain keskittymistä ja harvenemista vaan se liittyy myös arvoihin, asenteisiin, elämäntyyliin ja identiteettiin. Aluekehitykseen vaikuttaa lisäksi koko liuta muitakin tekijöitä, jotka ovat erilaisissa syy-seuraussuhteissa toisiinsa: globalisaatio, ilmastonmuutos, teknologian kehitys ja niin edelleen.
– Kaikki muutokset tapahtuvat samaan aikaan, mutta mittakaava vaihtelee ja vaikutuksen syvyys alueesta riippuen vaikuttaa eri tavalla, Aro sanoo.
Aron mukaan kokonaisuuden kannalta merkittävin tausta-ajuri on kuitenkin väestön ikärakenteen muutos. Työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun vuonna 2010, ja syntyvyys on pudonnut jo mittaushistorian alimmalle tasolle.
Kun syntyvyys ei enää tasoita muuttoliikettä, kasvun ja supistumisen kierteet voimistuvat alueilla herkemmin. Otetaan esimerkiksi arvio työikäisen, 22–63-vuotiaan väestön muutoksesta kunnittain vuosina 2016–2035: parhaiten työikäisiä houkuttelevassa Pirkkalassa muutos on arviolta +22,8 prosenttia, kun eniten työikäisiä menettävässä Sallassa muutos on arviolta -44,4 prosenttia.
Alueellinen eriytyminen tekee Aron mukaan erityisesti palvelurakenteen suunnittelusta entistä haastavampaa. Hän huomauttaa, että tämä näkyy jo maakunta- ja soteuudistuksen kohdalla. Helsinki ja muut suuret kaupungit ovat nousseet vastarintaan saman maakuntalähtöisen muotin sovittamista koko Suomeen.
– Kuinka paljon Uusimaa on valmis rahoittamaan niitä alueita, jotka eivät pärjää yhtä hyvin? Tällainen keskustelu yhteiskunnassa lisääntyy, kun eriytyminen on jatkunut aika pitkään. Toinen eriytymisen seuraus on Aron mukaan liikenneväylien ja -infran merkityksen kasvu. Hän uskoo, että liikkumisella on digitalisaatiosta huolimatta entistä suurempi merkitys paitsi alueiden myös koko Suomen menestykselle, koska kyse on isojen työmarkkina-alueiden linkittämisestä toisiinsa.
– Kilometrietäisyyteen emme voi vaikuttaa, mutta minuuttietäisyyteen voimme.
Johtamisella valtava merkitys
Kaikesta huolimatta kaupungeilla ja kunnilla on Aron mukaan paljon mahdollisuuksia vaikuttaa oman alueensa kasvuun ja elinvoimaisuuteen.
Ensin on Aron mukaan tunnistettava alueen lähtökohdat, sekä vahvuudet että heikkoudet. Jos tavoitteet eivät ole selkeät tai kaupungin johto on niistä erimielinen, suuret suunnitelmat typistyvät helposti vain paikkakunnan arkeen liittyvien asioiden hoitamiseksi. Aro kutsuu tätä sisäänpäin kääntymiseksi.
– Energiaa menee hirveän paljon sisäiseen elinvoimaan: käydään keskustelua kaupungin sisällä ja tapellaan erilaisista asioista, on poliittista vastakkainasettelua, haetaan irtopisteitä pienistä asioista ja kokonaiskuva hämärtyy, hän kuvaa.
– Unohtuu ulkoinen puoli, johon perustuu kasvu, joka taas luo hyvinvointia. Toisin sanoen johtamisella on valtava merkitys. – Ja se tarkoittaa nimenomaan sitä, että johtavat viranhaltijat ja poliittiset päätöksentekijät puhuvat samaa kieltä.
